Montserrat
Johanna oli suihkaissut jo kuudelta aamulla botifarriensa (paastomakkarat) kanssa kotimaahan ja Veikon hoteisiin. Me katselimme ilmanaloja ja mielestäni Montserratin vuoristoalue sopi torstain ohjelmaan. Sitä ennen aamupalan aikana toki ehdittiin rakentaa noin kymmenen vuoden suunnitelma tulevaisuuden asumiseen Espanjassa ja vähän muuallakin.
Auto odotteli Xifren parkissa ja aamulöhöilyn jälkeen suuntasimme motarille. Liikenne sujui edelleen, niin kuin hyvin suunniteltu lautapeli. Bensan tankkaus Repsolilla aiheutti vauhtia ja vaarallisia tilanteita: ensin meinasin kävellä komean Skodan omistajan auton alle ja sitten bensaa ei saanutkaan tankata haluamaansa määrää. Huoltamon täti laskutti etukäteen 70 euroa, mutta kun tankkiin ei koko määrää uponnut, erotus maksettiin kassasta sileillä seteleillä käteen. Mielenkiintoista, mutta omituisen tehotonta. Ainakin näillä työntekijöillä piisaa aikaa? Ystävystyin Skodan omistajan kanssa lyhyen tapaamisen sekä yhteisen harmin yhdistämänä ikiajoiksi arvostellen merkillistä maksukäytäntöä. Onneksi matka jatkui taas riemastuttavan älykkäiden tieliittymien ja niiden superselkein opasteiden avustamana kohti Montserratin vuorirykelmää.
Otto ei suostunut kuvaamaan pyynnöistäni huolimatta ollenkaan horisontissa kasvavaa vuoristorykelmää, koska oli sitä mieltä, että matkaa ”oikealle” Montserratille ei voinut olla kokonaista 35 km, vaan se tulisi näkymään vasta myöhemmin. Yritin kyllä selittää, että spagettiteitä matkaa kertyisi kyllä tarpeeksi, vaikka vuori näytti olevan ihan silmiemme edessä.
Sinne sitten kiivettiin, onneksi autolla. Korvissa raksui ja laaksot etenivät yhä kauemmaksi. Näkymät olivat huikeita. Vuorien oudot muodot ihmetyttivät ja Oton mukaan näyttivät nakkiviljelmiltä. Pysähdyimme jonkin luostarin pihaan ja totesimme, ettei se ollut vielä se oikea turistinähtävyys. Montserratin huipulle oli kuitenkin matkaa, ja näytti siltä, että sinne olisi tarvittu jonkinlainen kulkulupa. Punaiset valot ja tiesulut näyttivät vaarallisilta, joten päädyimme kääntymään jyrkästi alamäkeen ja pois huipulta. Vuoren juurella oli pieni kaupunki, jossa tietysti ajauduimme umpikujiin. Sovinnolla totesimme, että tämä reissu oli nyt tässä ja navigoimme itsemme takaisin moottoritielle yksisuuntaisia kujia torvisoiton saattelemana. Kukaan ei kuitenkaan ajanut päälle.
Kotikaupunkiimme palattuamme pääsimme jälleen asiaan: Le Motin eteisbaariin ja La Copa Negraan, joka juuri sopivan kutsuvasti availi oviaan. Lihanleikkaajakin saapui iloisesti vihellellen ja taivuimme taas tilaamaan aperitiiviannoksen kinkunsiivuja. Copa Negran omistaja istuttaa meidät nykyisin ihan vastapäätä sian jalkaa taiten siivuttavaa nuorta herraa, joka iloisena antaa meille taidonnäytteitä ja herkkupaloja. Sen lisäksi Otto löysi hienoja rioja-viinejä (joita ostimme tuliaisiksi kotiin) sekä tutustui norjalaiseen pariskuntaan, joiden bisnesidea ei minulle ihan auennut. Verkostoituminen oli ilmeisesti hyvin onnistunut, sillä jo aamulla Ulrikkelta tuli postia. Saapas nähdä?
Toivomamme tapas-paikka” La Mar de Tapes d’Arenys” ei edelleenkään ollut auki, joten kävelimme läheiselle pikkuaukiolle Vermutast-nimiseen kuppilaan. Tarjoilijattaren reteän huumorin innoittamana tilasimme talon ruoka-annoksia etusormimenetelmällä ”uno, uno, uno ja uno”. Käsinkirjoitettu lista oli niin suttuinen, ettei muuta osannut tilata. Unot saapuivat tulikuumina nopeasti pöytään ja laskukin alkoi tässä ravintolassa unolla -ilman pitkiä nollarivistöjä.
Kotiin saavuttuamme eteisessä meitä odotti kaksi komeaa herrasmiestä, Timo ja Niko, jotka olivat saapuneet Residenssiin juuri äsken. Tervetuloa!