"Ulkomaanmatka" Carcassonneen
Maanantaiaamulla 19.2. lähdimme autopistaa pitkin kohti pohjoista. Valikoimme parin päivän ulkomaan matkakohteeksemme Languedoc-Roussillon’in alueen Pyrenneitten pohjoispuolella, Ranskassa. Aude-joen varrella sijaitseva Carcassonnen kaupunki vaikutti mukavalta kohteelta, koska olemme aina olleet kiinnostuneita raunioista ja tuossa kaupungissa on myös Unescon suojelema, valtava linnoitus, La Cité. Kohteen valintaa helpotti myös se, että alue on tunnettu hienoista viineistään ja on sen valmistuksen tuotteliaimmasta päästä koko Ranskassa.
Ajelimme tasaista rantatietä kohti pohjoista ja vilauksessa olimme jo Ranskan puolella. Oikein harmitti, kun emme kumpikaan muistaneet edellisen päivän reittisuunnitelmaa, jonka mukaan olisimme poikenneet pikku lenkille Leucaten kautta, jossa saa ajella kahden meren välissä kapeita kannaksia pitkin.
Mutta eipä mitään, harmi haihtui, kun majoitumme valtaisan linnoituksen kupeeseen, Ville Hauten puolelle, pieneen hotelli Aragoniin, jossa oli varsin ranskalainen ja keskiaikainen tunnelma. Heti huomasi, että olimme tulleet pohjoiseen, sillä kylmä viima puhalsi raakana ja heppoiset Espanjan kesävaatteet olivat todellakin alimitoitetut. Katselin toiveikkaana vaatekauppojen ikkunoita, jos jostain olisi saanut halvalla pipon ja hanskat. Myöhemmin luin, että Carcassonnessa mitataan voimakkaita tuulia (yli 55 km/h) keskimäärin 117 päivänä vuodessa. Tuulet puhaltavat joko idästä, lännestä tai mereltä. Siis kaikkialta?
Carcassonnen keskiaikainen, 1800-luvulla restauroitu linnoitus oli todella vaikuttava! Sen valtavien muurien sisällä oli hurja määrä ravintoloita ja kauppoja, joissa itsekin pistäydyimme. Otto sai Brasseriassa julmetun annoksen hanhenmaksapateeta ja minä söin kuumaa, juustokuorrutteista sipulikeittoa. Viiniasiassa päästiin alkuun ja meille selvisi, että parhaimmat viinialueet ovat Fitou, Minervois ja Corbières. Näitä sitten rupesimme tiistaipäivän ratoksi etsimään. Googlen kartta auttaa aina: merkkasimme ainakin seitsemän alakaupungissa sijaitsevaa viiniliikettä toiveenamme saada asiantuntevaa palvelua sekä mahdollisesti maistelut valintamme tueksi.
Googlen mukaan kaikki avoinna olevat liikkeet toki löytyivät, mutta jo viidennen liikkeen kohdalla totesimme kierroksen turhaksi, sillä ne kaikki olivat tuttavallisesti fermeé eli kiinni. Vain yksi kauppa oli auki, jonne Otto ei halunnut mennä edes sisään, koska se oli niin sottainen ja haisi pahalle. Koska retkemme osoittautui vesiperäksi (tai siis viiniperäksi), päätimme luovuttaa. Paluumatkalla huomasin herkkukaupan, jonka takaseinällä näkyi viinipulloja. Kaupan nimi oli vitsikkäästi ”Ferme”, mutta se oli auki! Otto oli jo tässä vaiheessa niin tappiomielellä, että hänet piti taivutella sisään muka tuliasostoksille. Ja sieltähän löytyi yllättäen erittäin asiantunteva, englannin kielellä viinejä esittelevä herra, ja liikkeen takaosasta valtava valikoima paikallisia viinejä maan ja taivaan väliltä!
Lounaan olimme varanneet Les Annex-pikkuravintolasta, jossa Brasiliasta pari vuotta sitten ranskalaistunut Pablo perheineen tarjosi unohtumattoman maukkaan, kauniisti tarjoillun, lihaisan ja kalaisan herkkuannoksen! Linnan muurien sisäpuolelta myös Oton nenän haaviin tarttunut ravintola, jonka näytti pimeältä ja meille jo niin tutuksi käyneestä fermée-tilasta. Yllätykseksi sivukadulla oleva Auberge des Lices olikin auki ja nyt syötiin ranskalaisittain pitkän kaavan kautta.
Keskiviikon aamuna oli Residenssiin paluun aika. Elämysten toivossa pyrimme Pyrenneille ja siellä entisiltä ajoilta tuttuun Andorraan, jossa ainakin bensa olisi halpaa. Nyt saimme myös käyttää ahkerasti luottokorttia Péage- eli tietulliasemilla. Ajelimme kilometrien pituisten tunneleiden kautta yhä ylemmäksi. Maisemat vain paranivat ja näin suomalaisina olimme tietysti innoissamme, kun alkoi näkyä lunta!
Ajauduimme vähän vahingossa Andorran ainoaan kaupunkiin, Andorra de la Vellaan. Se oli virhe, sillä kaupunki oli älyttömän sokkeloinen, ahdas ja ihan täynnä autoja. Liikenne oli yhtä kaaosta, ihmisen suihkivat teiden yli miten sattuu ja yksisuuntaisissa sokkeloissa navigaattori-Matillakin oli täysi hätä kirjoittaa reittiä reitin perään. Enpä muistanut, että se olisi ollut edellisillä kerroilla tällaista? Etsimäämme Carrefourikaan ei näkynyt missään. Vähän ennen rajaa tilanne rauhoittui ja pääsimme kuitenkin ostelemaan halpaa sherryä ja bensaa tankin täyteen. 1,40 euron litrahinta tuntui juhlalta.
Lumihuiput ja hiihtokeskukset jäivät taakse ja saavuimme taas turvalliseen, lämpimään ja uniseen Arenysiin. Matkan päätteeksi lipsuimme periaatteistamme jälleen kerran ja mopo oli vahvasti pääsemässä karkuun. Onneksi taisimme samalla löytää kaupunkimme kivoimman ravintolan sivukadulta: Delirio Gastrobar. Sen herkulliset kala-ateriat ja palvelu jäivät mieleen. Minun kalallani oli kokoaan kaksi kertaa suurempi suu tallella, joten silakasta ei ollut kyse? Tarjoilijapoika oli Oton mielestä kopioTampereen konservatorion Timosta.
Vähän jäi vaivaamaan se, miten Pyrenneet ovat syntyneet. Kumpikaan ei jaksanut tarkistaa, mutta tulipa taas pyöritettyä rattia spagettiteitä yli 600 kilometriä. Ja se on aina parasta viihdettä, kun maisemat vaihtuvat!